Lubna menee kouluun

"Minä olen Lubna. Olen viisi vuotta vanha ja menen Jamilin kanssa kouluun. Viisivuotiaat saavat mennä.

Minulla on valkoiset pussihousut ja sininen tunika, joka ulottuu polviin asti. Tytöillä on myös valkoinen huivi. Koululaisella pitää olla sellaiset vaatteet, muuten opettaja lähettää hänet kotiin. Talvella pidän punaista villatakkia.

Koulumerkki pitää olla aina rinnassa. Silloin kaikki kadullakin tietävät, että Lubna menee kouluun. Merkissä lukee koulun nimi ja siinä on ristin kuva, koska käyn kristillistä koulua. Naapurin Laila on muslimi ja hän käy toista koulua. Hänen merkissään on puolikuu.

Mutta laukussa meillä on samat tavarat. Vihkoja ja kyniä, aapinen ja pieni liitutaulu ja 'sleeti', kivinen kynä, jolla siihen kirjoitetaan. Sitten jokaisella pitää olla vielä puutaulu,'tahti', ja pala savea, mustepullo ja bambukynä. Minun mustepulloni töhri koko laukun.

Mummo oli vihainen ja sanoi äidille ja isälle, ettei minua pidä lähettää kouluun. Menköön Jamil kun on poika. Mutta äiti ja isä sanoivat, että kyllä tyttöjenkin pitää oppia lukemaan. Sitten Lubna voi lukea isälle ja äidille lehteä.

Kun rupean kirjoittamaan, hankaan märkää savikokkaretta puulautaan. Panen sen hetkeksi aurinkoon kuivumaan. Mustetta sekoitan pulverista. Ja sitten kirjoitan bambutikulla saviselle taululle. Kun koulu loppuu, pesen taulun vesihanan alla, ja se on taas aivan tyhjä.
Me kirjoitetaan maahankin, tikulla. Alif, bee, pee.

Usma panee pisteet aina väärään paikkaan ja kun opettaja hermostuu, Usma saa keppiä tai joutuu seisomaan kädet ylhäällä. En usko, että Usma oppii koskaan lukemaan sanomalehteä omalle äidilleen.

Opettaja opettaa ja me sanomme perässä samaa kuin opettaja. Niin teemme koko päivän. Joskus minua kyllästyttää. Minä haluaisin ruveta rakentamaan sanoja. Keksin, että alifista ja beestä voi tehdä ABBA. Se tarkoittaa isää."