Gakemopi ei voi kävellä

Gakemopi tuijotti oviaukosta ulos. Hänen ruskeat silmänsä seurasivat tarkkaan, miten apinat leikkivät läheisen metsän reunassa. Aasit, lehmät ja vuohet maleksivat heinikossa. Aurinko porotti.

"Voi, kun Jefri ja Stil tulisivat pian", Gakemopi huokaisi. "Olisi paljon mukavampaa, kun veljet olisivat sisällä. He nostaisivat minut istumaan ja leikkisivät kanssani tai veisivät minut kärryissä ulos."

Gakemopin koti on keskellä kuuminta Afrikkaa, Botswanassa, pienessä pyöreässä majassa. Lattia on kuoppainen maalattia, seinät ohutta puuta ja mutaa. Silloin kun sataa, peltikatto rummuttaa niin, että korvat ovat haljeta.

Aamusta iltaan Gakemopi onkin vain kotona, majan lattialla. Isän, äidin ja muiden lasten huovat on kääritty seinän viereen, vain Gakemopi makaa peitteellään.

Kun Gakemopi oli neljävuotias, hän juoksi ja leikki niin kuin muutkin lapset. Mutta sitten tuli kova kuume. Eräänä aamuna Gakemopin jalat eivät totelleet: hän ei voinut nousta seisomaan, hän ei pysynyt edes istumassa. Gakemopi oli halvaantunut.

Jonain syyspäivänä, kun tuuli ryöpytti hiekkaa, ilma oli hienosta pölystä harmaa ja aurinko helotti kuumasti, kodin ovelle saapui vieras. Gakemopin mielestä ihan hassun näköinen nainen, jonka iho oli kokonaan niin vaalea kuin Gakemopin kämmenpohjat ja tukka suora kuin isäleijonan harja. "Oletteko olemassa?" kyseli tulija. "Kyllä", sanoi äiti. "Oletteko hyvin olemassa?" hän jatkoi. "Kyy-yl-lä", änkytti äiti arasti. Vieras huomasi, miten surullisesti Gakemopi katsoi häntä. "Pait-paitsi tämä meidän tyt-tömme." Outo tulija tuntui äidistä hyvin turvalliselta, ei yhtään niin pelottavalta kuin kylän noita. Ensi kerran äiti uskalsi kertoa kaiken Gakemopin sairaudesta ja perheen suuresta huolesta tytön tähden.

"Mietitäänpä, voidaanko Gakemopia auttaa. Olen tullut sitä varten tähän kylään. Olen sairaanhoitaja lähetyssairaalasta", vieras jutteli. Isä vei Gakemopin sairaalaan, jossa häntä hoidettiin kauan. Apu saapui kuitenkin liian myöhään. Leikkauskaan ei auttanut.

Suomalainen sairaanhoitaja hankki tytölle kärryt, joilla häntä voitiin vetää hiekassa ja viedä kirkkoonkin. "Minun autoni", säteili onnellinen matkustaja, kun Jefrin ja Stil kiskoivat häntä.

Kerran suomalainen sairaanhoitaja tuli hakemaan Gakemopia leirille. Sinne tuli muitakin vammaisia. Joku ei osannut puhua, joku ontui pahasti ja jonkun käsi oli aivan koukussa. Oli poikia, tyttöjä, miehiä ja naisia, vanhoja vaarejakin.

Gakemopin mielestä voimistelutunnit olivat erityisen hauskoja. Gakemopi opetteli kierittelemään hiekassa. Äitikin nauroi, kun hän näki onnellisen tytön.

"Äiti, äiti, opetellaan kotona kirjaimia", Gakemopi pyysi kotimatkalla. Hän puristi sylissään nukkea, jonka lapset olivat lähettäneet Suomesta. "Tiedätkö, äiti, minusta päivät eivät tunnu enää ollenkaan niin pitkiltä kuin ennen. Olen saanut monta uutta ystävää. Kuule, minusta tuntuu kuin apinatkin tuolla metsän laidassa olisivat tulleet paljon iloisemmiksi. Koska taas mennään leirille ja kirkkoon? Pyydetään isäkin mukaan. Pyydetäänhän?" jutteli iloinen tyttö vaunuissaan.

"Rakas tyttömme", äiti sanoi nostaessaan Gakemopia kärryistä majan matolle. "Sinä opetat meille iloa."