Bangkokista kajahtaa

Anssi ja Jenni Almgren, tammi-maaliskuu 2009

"Hyvästi jää, talvinen sää"

Vantaalla loskaisessa säässä hyvästelimme talven ja aiomme tulla takaisin, kun säät ovat suotuisammat ja elämämme taas yhtä kokemusta rikkaampi. Perille päästyämme saimme tutustua Bangkokin uuteen ja isoon lentokenttään, kun olimme unohtaneet sopia ohjaajien kanssa tapaamispaikasta. Löysimme kuitenkin toisemme ja saimme rattoisan autokyydin kotiovelle asti.

Asuntomme on hyväkuntoinen ja tuntuu todella luksukselta asua vapaaehtoisena lähes hotellitasoisessa asunnossa. Asuntomme koostuu omasta huoneesta, kylppäristä ja yhteisestä olohuoneesta ja keittiöstä. Kämppiksiämme (jokainen kylläkin asuu omassa kerroksessa) ovat thailainen Chi ja norjalainen pariskunta. Chi ja tämä norjalainen tyttö vastaavat Anssin kanssa English-Centeristä, eli opettavat englantia paikallisille nuorille ja aikuisille täällä Laksin seurakunnassa ja naapurissa olevassa yliopistossa. Jenni vastaa pääasiassa suomen kielen opetuksesta lähettiperheiden lapsille. Ikähaarukka on 4-15 vuotta, eli kaikki pedagogiset keinot tulee luultavasti otettua käyttöön.

Lähdimme heti ensimmäisenä päivänä aamutuimaan seikkailemaan taksilla toiselle puolelle Bangkokia, Thaimaan luterilaisen kirkon keskustoimistolle. Siellä meitä oli vastassa ohjaajamme ja saimme tutustua keskustoimistoon ja teologiseen seminaariin. Anssi erityisesti oli tosi fiiliksissä teologisesta seminaarista ja kyselikin heti dekaanilta saisiko osallistua luennoille . Saisi kyllä, mutta pieni miinus taitaa olla, että opetus tapahtuu thaiksi. Osallistuimme sitten myös teologian opiskelijoiden järjestämään jumikseen. Meininki oli rento ja meillä oli kielimuurista huolimatta olo hyvin kotoisa. Täällä riittää jo pitkälle se, että hymyilee, tekee "wai"-tervehdyksen ja sanoo "Sawadiikhaa!"

Tunnelmointia arkisesta aherruksesta

Perjantaina englannin oppituntini oli alkamassa kuudelta illalla auringon laskiessa. Odottelin oppilaitani kirkon aulassa ja nautin tunnelmasta. "They are so very late again" totesi thaimaalainen työtoverini Ji ja hymyili. Minä hymyilin takaisin ja ymmärsin taas hieman enemmän paikallisesta kulttuurista. Liikenneruuhkat ovat täällä niin yleisiä, että myöhästyminen on tyypillistä. Silloin pitää vain ottaa rennosti ja muistaa, että täällä oleminenkin on tekemistä. Siinä aulassa istuskelimme ilmastoinnin hyrrätessä ja joimme kahvia. Sisälle asti tuoksui grilliruoka, jota valmistettiin kadulla yhden miehen liikuteltavissa grillikatoksissa. Kalaa, kanaa, ankkaa ja kasvisruokaa oli tarjolla koko kadun mitalla.

Kun kahdenkymmenen minuutin päästä oppilaitani ei vielä kuulunut, niin päätimme Jiin kanssa lähteä hakemaan letut. Muurinpohjapannun tapaisella systeemillä paistettiin kunnon letut, joihin laitettiin väliin jotain paikallista ”mättöä” ja mansikkahilloa. Ji kertoi myyjän valikoimasta mitä kannattaa ottaa ja minä tein työtä käskettyä. Lopputulos oli jotain letun ja tortillan välimaastosta ja sen verran voin paljastaa, että se setti toimi! Hinta oli hulppeat 10 batia, joka on n.20 c. Letunpaistopisteen viereen ilmestyivät sattumalta myös oppilaani. He tervehtivät aina kohteliaasti laittamalla kädet yhteen nenän korkeudelle ja sanomalla sa-watdii-khrap/kaa. Se tarkoittaa samaa kuin, terve/moro, mutta siinä on jotenkin enemmän tyyliä. Sitten lähdimmekin kohti englannin oppituntia. Kunhan oppilaat olivat ensin tilanneet ja syöneet omat lettunsa...

Kun letut oli syöty, pääsimme itse asiaan. Englannin tunteja tuli stressattua ehkä pikkusen liikaa vielä Suomessa ollessa. Olin hakenut kirjastosta raakaa kielioppia, jota olin varannut tunneilleni. Todellisuus onkin jotain ihan muuta. Täällä aloitamme tunnit kertomalla päivän kuulumiset ja treenaamme englannin puhumista. Pääpaino on ehdottomasti juuri puhumisessa, sillä siinä on suurimmat vaikeudet. R ja L menevät jatkuvasti sekaisin niin tunneilla, kuin myös arkisessa elämässä. Jos paikallisessa ravintolassa on esimerkiksi sattumalta unohtanut, kuinka thaiksi tilataan riisiä, niin seuraavaksi paras vaihtoehto on todeta, että: "Can I have some lice". Jos sanoo reippaasti "rice", kuten meille on hienosti koulussa opetettu niin luultavasti kohtaa vain tyhjän katseen, jonka jälkeen tulee hymy. Loppujen lopuksi syöt vain kanaa - ilman riisiä.

Englannin tunneilla yritämme saada haastavimpia äänteitä selkeästi esille ja puhua paljon. Opetustunteja on viikossa noin kymmenen. Ne ovat aina tuplatunteja ja lähes aina iltaisin, koska oppilaat ovat päivällä koulussa. Eilen katsoin oppilaitani lettutuokion jälkeen ja he olivat hieman ryytyneen oloisia. Päätin kysellä päivän tunnelmia ja ensimmäinen kysymykseni oli: "Mihin aikaan te yleensä heräätte?". Vastaus oli: "Neljän ja kuuden välissä!" Aamulla on kuulemma kotitöitä, koska koulupäivä kestää aina kahdeksan tuntia, jonka jälkeen he tulevat opiskelemaan englantia. Ihan kiitettävää tarmokkuutta 14-vuotiailta?

Työmentaliteetti on täällä siis varsin erilainen kuin meillä Suomessa. Töihin lähdetään ajoissa, kuten meillä, mutta ei haittaa jos myöhästyy. Töissä ollaan pitkiä päiviä, mutta on ihan ok, jos välillä ottaa reippaat torkut! Asiat eivät ole täällä läheskään niin tärkeitä kuin ihmiset. Jotenkin tuntuu hyvältä, että annetaan aikaa kohtaamiselle. Vaikka se olisi lyhytkin hetki, niin toisen huomioiminen juuri siinä ja sillä hetkellä on asia, jonka haluaisin viedä takaisin Suomeen.

Round around the block

Reilun kahden viikon jälkeen alamme tottua paikalliseen rytmiin. Hajut, maut ja äänet eivät enää kumahda tietoisuuteen ihan niin voimakkaasti kuin ensimmäisen viikon aikana, kun kuuloluut tärisivät ja verkkokalvon tapit meinasivat sanoa itsensä irti värimaailmaa tulkatessa. Makujen maailmasta tosin löytyy varmasti uutta ja ihmeellistä vaikka reissun jokaiselle päivälle.

Kaikesta materiasta huolimatta henkinen puoli on vahvasti täällä esillä jokapäiväisessä elämässä. Munkit kulkevat kaduilla, Buddhalle omistettuja juhlia vietetään asiaankuuluvalla tavalla ja henkiin uskotaan. Henkien läsnäoloon uskotaan niin vahvasti, että niille rakennetaan usein oma "henkien talo" varsinaisen talon ulkopuolelle, jotta henget eivät tule häiritsemään talon asukkaita. Henkien talon kohdalla olen huomannut, että paikalliset tekevät wai-tervehdyksen reippaalla kumarruksella.

Uskonto on mielestäni portti kulttuurin ymmärtämiseen ja mahdollistaa aidon kulttuurien välisen vuorovaikutuksen. Siksi ne, jotka tulevat Thaimaahan vain halvan materian ja hedonistisen elämäntavan saattelemina, jäävät helposti suurelta osin uuden kulttuurin ulkopuolelle. Näin he matkaavat takaisin kotiin kokemuksen kanssa, joka on yhtä aito kuin se Luis Vuitton, jota he ylpeänä olallaan kantavat. Tämän vuoksi olen äärimmäisen tyytyväinen siitä, että englanninopetuksen yhteydessä saan mahdollisuuden pohtia ja ihmetellä buddhalaisten aikuisten kanssa näkyvää ja näkymätontä maailmaa. Keitä me olemme, mistä me tulemme ja miksi me haluamme Luis Vuittonin?

Kulttuurieroja

Elämä Bangkokissa on vierinyt eteenpäin nopeasti tämän suurkaupungin syleilyssä. Työtehtäviin on muodostunut jo sellaisia piirteitä, joita kotona kutsuisi rutiineiksi. Kelit lämpenevät jatkuvasti ja oppilaat on päästetty kesälomilla. Tosin suurin osa omista oppilaistani juhlistaa kesälomaa menemällä vanhempien ilmoittamille kesäkursseille, jotta seuraavan lukukauden alusta lähtien olisi sitten hyvässä terässä. Tekemisen puutetta oppilailla ei siis ole ja oppimisen iloakin tuntuu vielä löytyvän.

Opettaminen vieraassa kulttuurissa on antanut minulle hyvän perspektiivin kulttuurien välisten erojen pohtimiseen. On ollut hämmentävää seurata opettajiin kohdistuvaa arvostusta luokkahuoneessa. Tunnille ei tulla irvistellen röökinhajuinen toppatakki päällä, vaan asiallisesti pukeutuneena reippaasti tervehtien.

Pyrin aina herättelemään keskustelua omassa luokkahuoneessani tunnin alussa ja ihmettelin ensimmäisten tuntien aikana hiljaisen oloisia oppilaitani. Tunnusteluvaihe? Ryhmäytyminen? Ei vaan opettajan ja oppilaiden välinen hyvin ohut vuorovaikutussuhde paikallisessa koulussa. Thaimaassa luokkakoot ovat niin suuria peruskoulussa, että siellä ei ole mahdollisuutta synnyttää keskustelua tai perustella juurta jaksain omaa näkökulmaa. Kun luokassa on 50-60 oppilasta ja yksi opettaja niin behavioristin unelma on toteutunut. Kysymyksiä tai tarkentavia huomautuksia oppilaat eivät siis koulussa juurikaan tee. Yhden version mukaan kysymyksiä ei tehdä lainkaan sen vuoksi, koska se tarkoittaisi, että opettaja ei osaa opettaa. Tuskin se ihan noinkaan on, mutta ei kai näitä juttuja tyhjästä synny? Yhtä kaikki, opettaja on täällä korkealle arvostettu henkilö, joka tietää kaiken opettamastaan asiasta.

Kontrastina edelliselle tokaisin kerran oppitunnillani: "Nuo liikkuvat määreet ovat sellainen vaikeampi juttu lauseissa. Ne liittyvät siihen predikaattiin, mutta en kyllä muista tarkkaan miten. Selvitän asian sitten ensi tunnille." Lauseesta seurasi yläaste-ikäisten oppilaideni keskuudessa piinaava hiljaisuus, jota korostivat hapuilevat katseet osalla oppilaista seinille ja osalla kohti pulpettia. Ilmapiiri oli hyvin jännittynyt. Ajattelin itsekseni, että nyt he kerrankin väsähtivät kieliopinopetukseen. Alkukankeuden jälkeen he nimittäin ovat olleet varsin eloisia. Nyt kuitenkin tuli hetkessä haudanvakava tunnelma hymyllä peitettynä. Opettajan olisi kuulunut tietää!

Asiaa pohdittuamme, yritin sitten selittää oppilailleni, että on aivan normaalia, jos opettaja ei muista ihan kaikkea. Päitä pyöritellen he katselivat toisiaan. No tämä selkkaus laitettiin sitten sujuvasti kulttuurien välisten erojen piikkiin. Nyt on jo ihan normaalia, että eihän se ope kaikkea tiedä. Tärkeintä on eloisa keskustelu ja hyvän oppimiskokemuksen mahdollistava tunnelma. Onhan sekin tärkeää, että osaa terveellä tavalla kyseenalaistaa auktoriteettien näkemyksen, eikä sokeasti usko kaikkea kuulemaansa? Oppilaat ovatkin rohkaistuneet verrattuna alkuaikoihin. Nyt tunneilla uskalletaan reilusti kertoa tarinoita, kysellä ja nauraa. Opettaminen on oikeasti mukavaa, kun tunneilta lähtee kämpille isolla hymyllä muistellen oppilaiden kertomaa karaoke-reissua.
Anssi - Onko opettaja teidän kulttuurissanne tärkeä henkilö?
Jay - Opettaja on enemmän kuin isä ja äiti yhteensä, mutta vähemmän kuin kuningas.

Päivä päivältä ymmärrämme enemmän kulttuuria, jonka keskellä elämme ja olemme. Ensimmäisten päivien aikana tilasimme englanniksi, etsimme ravintoloista veistä haarukan kaveriksi, söimme nopeasti lautaset tyhjiksi heti annokset saatuamme ja kiidimme tiehemme. No eihän se rikos ollut, mutta ei myöskään se kohteliain tapa maassa jossa erilaiset ”pikkujutut” kertovat isompaa tarinaa henkilön persoonallisuudesta. Täällä taitavasti äännetty englanti on yhtä arvokas asia kuin tyhjä arpa. Ravintoloissa ei käytetä veistä ollenkaan ja haarukkakin on vain apuväline. Suuhun laitetaan lusikka sillä niin vain kuuluu tehdä. Ruoan annetaan hieman jäähtyä sen tullessa pöytään sillä ainoastaan barbaarilla on niin kova kiire, että hän syö tulikuumaa ruokaa.

Jos taas ottaa keiton pääruoan kylkiäiseksi niin yleensä keitto tuodaan samaan aikaan muiden ruokien kanssa. Keittoon dipataan riisiä ja sitä syödään pitkin ruokailua. Ainoastaan falangi (farang, valkoihoinen) on niin outo, että se syö koko keiton ensin ja sitten siirtyy muihin ruokalajeihin. Niin, ja kukaan ei syö yksin sillä se on oikeastaan aika noloa. En ole vielä selvittänyt, miksi se on niin noloa, mutta ilmeisesti se liittyy jotenkin henkilön sosiaaliseen kyvykkyyteen. Viimeinen ja mielestäni myös hankalin asia on muistaa se, että lautaselle pitää jättää ruokaa. Päässä kun soi se lapsesta asti kotona, päivähoidossa ja koulussa opetettu kultainen sääntö: ”Lautanen pitää syödä tyhjäksi!” Jos täällä syöt annoksen loppuun, ja kaavit lusikallasi viimeiset ruoantähteet kitaasi, niin se on viesti ravintoloitsijalle siitä, että ruokaa oli liian vähän, ja jäin nälkäiseksi.

Työpäiväni Bangkokissa

Olen pyytänyt oppilaitani kirjoittamaan aineen koulupäivästään Bangkokissa, joten ajattelin itsekin kertoa tyypillisestä päivästäni täällä.

Tänään heräsimme kahdeksalta ja jääkylmän suihkun jälkeen lampsimme alakertaan, jossa meillä on yhteinen keittiö norjalaisten kanssa. Eilisillan ruoanjämät jääkaapissa muistuttivat meitä jälleen yhdestä kivasta illasta, jonka vietimme yhdessä täällä asuvien kanssa. Aamupala koostuu täällä lähinnä hedelmistä, paahtoleivästä ja esanssin makuisista jogurteista.

Tankattuamme tarkistimme, että kaikki tarpeellinen oli mukana ja lähdimme kadulle. Meillä kävi hyvä säkä, sillä saimme heti ensimmäisen taksin. Yleensä kuskit eivät halua lähteä aamuruuhkassa ajamaan toiselle puolelle kaupunkia, ja välillä sopivan kuskin löytämiseen menee tuhottomasti aikaa. Tänään kuitenkin onnisti ja osasin kertoa thaiksi määränpäämme ja lisätä perään, että "Bay tang duan". Se on tärkeä lisäys, sillä siinä kehoitetaan kuskia käyttämään pikatietä, joka menee kattojen korkeudella, ja sitä pääsee huomattavasti nopeammin eteenpäin. Matka määränpäähämme sujui tällä kertaa aika rattoisasti. Ruuhkaa ei ollutkaan kovasti, kuski ajoi maltillisesti ja paikallinen musiikki ei soinut täysillä.

Määränpäänämme oli tänään Armokoti eli Home of Grace. Se on Thaimaan luterilaisen kirkon ylläpitämä ensikoti äideille ja vastasyntyneille vauvoille. Buddhalaisessa kulttuurissa raskaaksi tuleminen ennen avioliittoa ei ole maailmanloppu, vaikkakin hyveeksi katsotaan aviolliset sukupuolisuhteet. Täällä on kuitenkin yleistä, että jo nuoret tytöt tulevat raskaaksi ja jäävät yksin asian kanssa. Perheet häpeävät asiaa, ja pelkäävät, että esim. naapurit saavat kuulla heidän tyttönsä tulleen raskaaksi jo esim. 12-vuotiaana. Armonkoti tarjoaa turvallisen paikan raskaana oleville naisille ja arjen aloittamiseen vauvan kanssa. Naiset puuhailevat yhdessä kotiaskareita, tekevät käsitöitä ja opettelevat lapsen hoitoa ja äidiksi kasvamista. Yksi työntekijä kertoi, että abortin saaminen on täällä laitonta, mutta periaatteessa sellaisen saa kuitenkin aika helposti. Onneksi on Armonkoti, joka tarjoaa naisille toisenlaisen vaihtoehdon!

Päivä vaihtuu pikkuhiljaa illaksi ja Anssi lähti pitämään englannin tuntejaan. Illalla lähdemme syömään kotikadullemme ja vietämme aikaa kämppistemme kanssa. Minä ajattelin vielä hetken aikaa valmistella huomista englannin ja suomen opetustani. Huomenna onkin taas työviikon viimeinen päivä. Opetan aamulla englantia Samroongin päiväkodin taaperoille ja iltapäivällä suomea Markkasten lapsille. Jälleen on yksi viikko kulunut täällä Enkelten kaupungissa, kuumissa ja onnellisissa tunnelmissa.