Lähetysseuran työtä Namibiassa 140 vuotta

suurenna kuva

Edessä kahden vuoden matka tuntemattomaan maahan: Lähetysseuran ensimmäiset lähetystyöntekijät vuonna 1868 Takana vas. K. E. Jurvelin, E. Juntunen, J. Nissinen, M. Rautanen, J. Heinonen, A. Piirainen ja K. L. Tolonen, Edessä vas. B. B. Björklund, K. A. Weikkolin ja P. Kurvinen Kuva: Suomen Lähetysseuran kuva-arkisto

suurenna kuva

"Kesäkuun 9. päivänä 1870 alkoi pirkä härkävaunukaravaani matkansa kohti pohjoista". Joen ylitystä härkävankkureilla Lounais-Afrikassa. Kuva: Suomen Lähetysseuran kuva-arkisto

suurenna kuva

Matkalaiset levähdystauolla puun alla Lounais-Afrikassa. Kuva: Suomen Lähetysseuran kuva-arkisto

suurenna kuva

"Sijaintinsa vuoksi lähetysasema sai nimen Omulonga, joka ndongan kielessä merkitsee virtaa". Omulongan lähetysaseman piirros on Karl August Weikkolinin tekemä. Kuva: Suomen Lähetysseuran kuva-arkisto

suurenna kuva

Martti Rautanen asui lähes koko elämäsä Ambomaalla. Hän oli löytänyt tulevan puolisonsa Frieda Kleinschmidtin heti maahan tultuaan Otjimbinguessa. Aviolitto solmittiin vasta 1872. Kuva: Suomen Lähetysseuran kuva-arkisto

Ystävänpäivänä 14.2.2009 tulee kuluneeksi tasan 140 vuotta siitä, kun Suomen Lähetysseuran ensimmäiset lähetystyöntekijät astuivat maihin Walfish Bayssä nykyisen Namibian rannikolla. Aikaa Suomesta lähdöstä oli vierähtänyt melkein kahdeksan kuukautta.

Marraskuussa 1862 Lähetysseura aloitti omien työntekijöiden kouluttamisen. Lähetyskouluun pyrkijöillä ei ollut ammattipätevyyttä, moni osasi hädin tuskin lukea ja kirjoittaa. Suomen kansakoululaitoshan otti vasta ensiaskeleitaan, Venäjän vallan alla.

Lähetyskouluun tulleita miehiä koulutettiin kuusi vuotta. Naisia ei vielä tuossa vaiheessa kouluun otettu, heidän aikansa tuli vasta uuden vuosisadan alussa.

Raamatunhistoriaa ja puusepäntaitoja

Moni innokkaasti aloittanut nuorimies huomasi lähetyskoulun liian vaativaksi. Koulu oli sisäoppilaitos, ja siellä vallitsi tiukka kuri ja järjestys. Päiväohjelma alkoi kello viisi aamulla, ja hiljaisuus laskeutui illalla kello 22.

Ohjelmaa riitti koko päiväksi. Äidinkielen, laskennon ja muiden kouluaineiden lisäksi opetettiin paljon Raamattua ja uskonoppia. Pulpetissa istumisen vastapainoksi heiluivat välillä höylät ja vasarat. Miesten piti oppia myös puusepän ja sepän taitoja. Nämä taidot olivat erittäin tärkeitä tuon ajan Ambomaalla.

Koulu oli jo toiminut reilun puoli vuotta, kun sinne otettiin uusia oppilaita poislähteneiden tilalle. Näiden joukossa tuli muun muassa Martti Rautanen. Kuuden vuoden opiskelun jälkeen kymmenen miestä oli valmiina lähtemään eteläiseen Afrikkaan ennen tuntemattomiin oloihin.

Hererokielen opiskelua autiolla rannalla

Lähetysseuran johtokunta oli päättänyt vuonna 1867, että sen työalueeksi tulee Lounaisessa Afrikassa sijaitseva Ambomaa. Päätös oli tehty yhteistyössä saksalaisen Reinin lähetysseuran kanssa, joka teki työtä Otjimbinguessa, nykyisen Namibian keskiosissa.

Matka Ambomaalle kulki Saksan ja Etelä-Afrikan kautta. Kapkaupungista suomalaiset vuokrasivat pienen kuunarin viemään heidät Walfish Bayhin, jossa Reinin lähetysseuran edustaja olisi heitä vastassa ja josta olisi lyhyin maamatka Otjimbingueen.

Walfish Bayssä suomalaisia odotti ikävä yllätys. Reinin lähetysseuran edustaja Carl Hugo Hahn ei ollutkaan heitä siellä vastassa. Syykin selvisi: suomalaisten tulosta ilmoittava kirje rantautui maahan samalla laivalla. Sanantuoja lähetettiin kahdensadan kilometrin päähän Otjimbinguen lähetysasemalle.

”Kolmatta viikkoa kesti odotusaikaa laivassa ja autiolla rannalla, jossa muutamia rappeutuneita majoja oli hätäisesti pantu kuntoon”, kertoo Matti Peltola kirjassa Suomen Lähetysseuran Afrikan-työn historia.

Lopulta lähenivät rantaa saksalaisten härkävankkurit. Mutta ne eivät riittäneetkään koko porukalle ja heidän tavaroilleen. Osa suomalaisista joutui vielä jäämaan autiolle rannalle odottelemaan kyytiä. Nyt tosin oli jo tekemistä: odotusaika käytettiin hererokielen opiskeluun.

Kaksi kuukautta rantautumisen jälkeen koko suomalaisjoukko pääsi vihdoin saksalaisten lähetysasemalle, jossa heidät otettiin vastaan ”suurella ampumisjuhlallisuudella” eli pyssyjen paukutuksella.

Matka jatkuu Ambomaalle

Lounaisen Afrikan elämää tahdittavat kuiva kausi ja sadekausi. Suomalaiset olivat suunnitelleet jatkavansa matkaa pohjoiseen Ambomaalle heti kuivan ajan alettua kesä-heinäkuussa. Asunnot piti saada kuntoon ennen seuraavaa sadekautta.

Matkustaminen rankkasateissa oli mahdotonta: laajat alueet muuttuivat hetkessä vesilammikoiksi, ja härkävankkureiden pyörät upposivat pehmeään liejuun. Sadekaudella vaanivat myös malariahyttyset.

Oleskelu Otjimbinguessa kesti kuitenkin odotettua kauemmin. Suomalaiset totuttelivat outoon ilmastoon ja kulttuuriin ja opettelivat hererokieltä, koska ketään ambokielen puhujaa ei lähetysasemalla ollut. Yksi suomalaisista sairastui ja joutui palaamaan kotimaahan.

Toukokuun 27. päivänä 1870 pieni joukko lähti kohti Ambomaata. Matkaa sinne oli lähes 600 kilometriä. Ensin heitä saatteli Hugo Hahn ja loppumatkan englantilainen kauppias ja metsästäjä Frederick Green. Matkalla oli oltu jo pitkälti toista kuukautta.

”Seuraavana aamuna lähtö viivästyi, kun vetohärät olivat kateissa, niin että vasta iltapäivällä päästiin liikkeelle, ja illalla, lauantaina heinäkuun 9. päivänä 1870 tultiin pienen talon luo, joka oli tuleva suomalaisten ensimmäiseksi suojaksi Ambomaalla.”

Kuningas toivotti tervetulleeksi

Seuraavana aamuna kuningas Shikongo lähetti jo varhain suomalaisille kutsun tulla hoviin. Green vastasi kuitenkin, ettei sellainen ollut heidän tapansa, vaan kuninkaan pitäisi tulla ensin heidän luokseen.

”Shikongo saapuikin kädessään lehmänhäntä välineenä, jolla saattoi häätää liian tungettelevat kärpäset loitommalle. Kuninkaan edellä kannettiin astioita, joissa oli olutta.”

Pietari Kurvinen piti hereron kielellä tervehdyspuheen. Shikongo vastasi:”Sanasi ovat hyvät; me tahdomme tehdä kaiken, mitä sanotte.”

Päivä oli sunnuntai, ja lähetyssaarnaajat halusivat pitää jumalanpalveluksen. He selittivät asian Shikongolle. Tämä käski kutsua kansaa kokoon, ja niin Kurvinen piti ensimmäisen saarnan Ambomaalla.

***

tiedot kirjasta Matti Peltola: Suomen Lähetysseuran Afrikan-työn historia, Suomen Lähetysseura, 1958

Miten työ jatkui? Lue lisää

Ensimmäiset Suomen Lähetysseuran työntekijät ja heidän työkautensa Louinais-Afrikassa: