




![]() Seppo Rissanen on Suomen Lähetysseuran johtaja. |
Teksti Seppo Rissanen
Väkivalta jättää aina syvät haavat sen kohteeksi joutuneisiin ja heidän läheisiinsä. Silloin kun kyse on laajamittaisesta, johonkin väestöryhmään tietoisesti kohdistetusta väkivallasta, muisto vääryydestä säilyy usein sukupolvien ajan jaettuna kokemuksena.
Väestöryhmät saattavat linnoittautua muistojen varaan ja epäluulot toisia kohtaan jatkuvat. Seurauksena on, että normaali kanssakäyminen ja yhteisön kehitys estyvät. Vihamieliset muistot kantavat tulevaisuuteen myös uusien väkivaltaisuuksien mahdollisuuden.
Kirkot ovat pitäneet sovinnon edistämistä läheisesti omaan sanomaansa kuuluvana asiana. Tämä ei ole tosin ollut aina itsestään selvää, kuten lehdessämme haastateltu Tim Houghton kertoo. Tällainen oli tilanne Etelä-Afrikan apartheidiksi kutsutun rotuerottelupolitiikan aikana.
Tuolloinkin tilanteen ulkopuolella olevat kuitenkin näkivät Etelä-Afrikan kirkkojen osallistumisen apartheidin toteuttamiseen olevan väärin ja ristiriidassa kirkon sanoman kanssa. Apartheidia toteuttaneet kirkot erotettiin muiden kirkkojen yhteydestä. Näin haluttiin osoittaa, ettemme voi välinpitämättöminä seurata sivusta ihmisoikeuksia loukkaamista. Kirkollisen elämän tuli olla esimerkkinä kaikille muille.
Suomen Lähetysseura kielsi 1960-luvulla työntekijöiltään ensimmäisten joukossa osallistumisen apartheidin toteuttamiseen. On siten luonnollista, että osallistumme apartheidin seurauksista kärsineiden tukemiseen heidän tiellään kohti sovintoa.
Useiden eteläisen Afrikan maiden kohdalla historian tapahtumien käsittely on välttämätöntä, jotta tulevan kehityksen esteitä saadaan purettua. Maanomistukseen liittyvät poliittiset ratkaisut ovat tästä esimerkki. Hyvien ratkaisujen löytämiseen tarvitaan luottamusta eri väestöryhmien välillä.
Muistojen eheyttämisen ja sovinnon tarve ei rajoitu eteläiseen Afrikkaan. Haaste on surullisen maailmanlaajuinen. Aina voimme kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi, ja jos voimme, meidän täytyy.