Iloisesti ylpeitä naisia

Teksti Kristiina Rintakoski

Marraskuussa vierailin Tansaniassa ensimmäistä kertaa. Tutustuin kumppaniemme vaikuttamistyöhön ja erityisesti naisten oikeuksiin tansanialaisessa yhteiskunnassa. Vajaassa kolmessa viikossa ehdimme tavata paljon ihmisiä ja nähdä kumppaniemme työn tuloksia eri puolella maata. Matkalla hämmästyttivät ja koskettivat monet asiat, esimerkiksi kirkon vahva yhteiskunnallinen rooli heikkojen ja oikeudenmukaisuuden puolustajana, ilmastonmuutoksen ja kuivuuden vaikutukset yhteisöjen elämään ja toimeentulon mahdollisuuksiin sekä sokeiden ja vammaisten lasten parissa tehtävä työ.

Päällimmäisenä mieleeni jäivät kuitenkin naisten tapaamiset kaukaisilla syrjäkylillä. Pelkäsin etukäteen, löytyykö yhteistä kieltä ja syntyykö yhteys. Elämämme edellytykset ja lähtökohdat ovat niin erilaiset. Naisten asemaan liittyvät epäkohdat, ihmisoikeusloukkaukset ja epätasa-arvo herättivät kysymyksiä. Jos kestävän kehityksen tulisi rakentua perinteisen kulttuurin pohjalta ja kuitenkin sama kulttuuri alistaa naista jonka pitäisi olla kehityksen moottori, mikä on perinteistä kulttuuria hyvässä mielessä ja mitä asioita pitäisi muuttaa?

Epävarmuus ja arkuus väistyivät naisten tarinoita kuunnellessa. Tapasimme voimaantuneita ja rohkeita naisia pienissä kylissä. He ovat ottaneet aloitteen omiin käsiinsä ja muuttavat oman työnsä kautta perheensä elämää paremmaksi. He ovat ansaitusti ja aidosti ylpeitä pienyrittäjyydestään ja uusista käytännön taidoistaan.

Kyse ei kuitenkaan ollut vain naisista. Tärkeää oli nähdä, että myös miehet suhtautuivat myönteisesti naisten kyläpankkitoimintaan ja pienyrittäjyyteen. Naisten taloudellinen panostus tuntuu lisäävän tasa-arvoa ja kumppanuutta aviopuolisoiden välillä. Tapaamani parit kertoivat esimerkiksi päättävänsä yhdessä perheen raha-asioista.

Minua kosketti erityisesti tapaaminen kaimani, Christina Raymondin, kanssa heidän pienessä majassaan Msongen kylässä. Hän ja hänen miehensä sairastavat molemmat lepraa. Aiemmin heillä oli ollut varaa syödä vain kerran päivässä, mutta koulutuksen ja pienlainatoiminnan myötä Christina oli alkanut viljellä maata ja sai siitä tuloja. Nyt he söivät kahdesti, joskus jopa kolmesti päivässä. Hän oli myös ostanut radion, josta hän kuunteli uutisia, ja joskus hän kertoi jopa ostavansa limsaa.

Minulle konkretisoitui entistä kirkkaammin, ettei tavara tuo onnea. Vähemmälläkin selvitään. Mihin minä oikeastaan edes tarvitsen kaikkea sitä tavaraa, millä ympäröin itseni? Meillä länsimaalaisilla kuluttamisesta on tullut kulttuuriamme. Todellisen hyvinvoinnin kanssa sillä tuskin on paljoakaan tekemistä.

Kirjoittaja on Suomen Lähetysseuran vaikuttamistyön päällikkö.

Takaisin Lähetyssanomien etusivulle