Venlan kirje Botswanasta

Venla Kurki kirjoittaa Botswanasta helmikuussa 2010.

Hyvät nimikkoseurakunnat ja tutut ja tuntemattomat ystävät,

Kiitos kaikille, että luette näitä kuulumisiani ja rukoilette työni puolesta! Olen iloinnut myös joulukorteista, paketeista ja sähköpostiviesteistä, joita on saapunut vielä tammikuun loppupuolelle asti, kiitos!

Kotikuulumisia

Joululomalla nautin pihaltani avautuvasta jokinäkymästä: vihreän ruohon välissä auringossa kimmeltelevä joki, jossa on ruokoja ja vesililjoja sekä lintuja.

Tontillani on yksi isompi talo ja yksi pienempi. Pienemmässä asuu nuori zimbabwelainen mies, joka työskentelee Thusossa fysioterapeuttina. Isompi talo (kuvassa) on jaettu kahteen huoneistoon. Minä asun toisessa päädyssä (kuvassa lähinnä, kaksi ensimmäistä ikkunaa ja vihreä ulko-ovi) ja toiseen päätyyn muutti joulukuussa botswanalainen toimistoalan yritystä Maunissa pyörittävä nainen kaksivuotiaan tyttärensä kanssa. On mukava, että pihassa asuu muitakin. Se lisää turvallisuuden tunnetta ja voi jakaa asumisen arjen huolia yhdessä, kuten sähkökatkot ja tukkeutunut viemäriputki.

Järjestin pihallani ensimmäiset juhlat kymmeneen vuoteen: aamupäivä tarvikeostoksilla, iltapäivällä lihojen paistamista uunissa ja puugrillissä, illalla vieraina 14 aikuista ja seitsemän lasta, ohjelmassa virsiä, rohkaisun sanoja kahdelle Namibiaan opiskelemaan lähtevälle, heidän vastauspuheensa, lahjat ja pimeän tultua syömistä -pimeässä, sillä nuotio ei enää syttynytkään... Yhdeksän maissa ajoin neljä matkaa vieden vieraita turvallisesti koteihinsa. Ilman kolmen hengen suunnttelutoimikunnan apua ja vielä heidän ystäviensä työpanosta juhlia ei olisi syntynyt!

Työkuulumisia

Tammikuussa pari ensimmäistä viikkoa käytin työhuoneeni järjestelyyn ja uuden materiaalin valmistukseen. Alla olevassa oikeanpuoleisessa kuvassa on yleisnäkymä työhuoneestani sekä vasemmanpuolelisessa olen minä huoneeni ovella Thuson 20-vuotisjuhla T-paita päällä. Nyt ovessa lukee ”Puheterapia” englanniksi ja setswanaksi. Oikealla kuvan ulkopuolella on ovi isoon terapiasaliin, jossa myös tapaan asiakkaita.

Helmikuun ensimmäisellä viikolla vuoden ensimmäiset neljän viikon intensiivijaksolaiset aloittivat terapiansa. Minunkin asiakkainani heistä on viisivuotias autistisia piirteitä omaava poika, viisikymppinen afaatikkomies ja neljä eri tavoin CP-vammaista alle kouluikäistä lasta.

Kotikäynneillä

Tammikuun lopulla osallistuin ensi kertaa muutaman vuoden tauon jälkeen yhteisöpohjaisen kuntoutuksen ns. kenttämatkalle. Niitä Thuso tekee noin 20 joka vuosi, ja niiden aikana vieraillaan noin 50 Luoteis-Botswanan kylässä. Minun on suunniteltu osallistuvan tänä vuonna neljään niistä. Aloitin työtoverini kanssa vähän kevyemmin, sillä tämä matka suuntautui kahteen Maunin osaan. Eli pääsimme illaksi omiin koteihimme. Pidemmillä matkoilla vierähtää koko viikko ja majoitus on kylän tyhjissä taloissa tai teltoissa. Matkoilla käymme klinikan työntekijöiden kanssa kotikäynneillä vammaisten kodeissa, neuvomme heitä kuntoutusasioissa sekä tarvittaessa kutsumme heitä kuntoutusjaksolle Thusoon. Lisäksi pidin kahden peruskoulun opettajille luentoa lukemisvaikeuksista ja työtoverini, kokenut yhteisökuntouttaja Onkabetse Kavinja, veti keskustelua yhden kylän kyläkomitean jäsenten kanssa vammaisten asemasta heidän kylässään.

Ongelmanratkaisua kotikäynneillä 1: Pihahiekassa konttaava kehitysvammainen tyttö on ilman housuja ja kasvot hiekan tuhrimat. Mikä vikana? Eikö äiti huolehdi hänestä lainkaan? Äiti osoittautui välittäväksi ja huolehtivaksi, mutta mikä avuksi? Tyttö ei osaa ilmaista WC-tarvettaan ja äidillä loppuu pyykinpesuaine nopeasti, jos pitää hänellä aina housut jalassa. Helpottaisivatko vaipat tai WC-opetus vai molemmat tilannetta? Tyttö viettää päivänsä leikkimällä hiekalla ja haluaa pistää kaikkea suuhun -siitä hiekka syljen kostuttamilla kasvoilla. Olisiko neuvoksi uusien leikkitaitojen opetus? Riittääkö äidin aika ja kärsivällisyys, kun hoidettavana on pari pientä lasta myös? Tyttö hymyilee, kun saavumme, ja itkee hetken, kun olemme lähdössä. Naapurin lapset ovat pikkuhiljaa tottuneet siihen, että tyttö on heidän joukossaan leikeissä. Mikä tekee hänen elämästään hyvän elämän?

Ongelmanratkaisua kotikäynneillä 2: 80-vuotiaalla miehellä oli toispuoleinen aivohalvaus toistakymmentä vuotta sitten. Hän kuntoutui aika hyvin, mutta tarvitsee tueksi kävelytelineen (sellainen kevyt neljäjalkainen, käsin siirrettävä). Hän lainasi sen joltain tutulta, mutta sitten tuttu tarvitsi sen takaisin. Niinpä nyt hän kulkee kaukana pihalla olevaan vessaan - ja muutenkin - siirtämällä puista raskasta tuolia edessään selkä kumarassa. Hän haluaisi käyttöönsä kävelytelineen, jolla voisi kävellä selkä suorassa ja pitempiä matkojakin. Mutta... koko Pohjois-Botswanan sairaaloissa ei ole niitä tällä hetkellä varastossa, Thusossa vain yksi kappale terapiajaksolaisia varten. Toivona on vielä läänin kuntoutusvirkailija... Neuvokas työtoverini keksi väliaikaisratkaisunkin: mies voisi pyytää naapuria rakentamaan puukarahkoista nojapuut pihaan, joiden välissä vanha mies saisi kävellä selkä suorana ja vahvistaa näin kehoaan. Kuvassa yksi nuorempi mies käyttää terapiasalin nojapuita kävelyharjoituksiin.

Ongelmanratkaisua kotikäynneillä 3: Tutkin kolmen koululaisen oppimisvaikeuksia yhdessä opettajan kanssa: ekaluokkalainen, joka tarvitsisi vielä paljon esikoulutyyppistä harjoitusta, kymmenvuotias neljäsluokkalainen, jolla on kehitysvamma (on innokas koululainen ja piirtää kaaria vihon sivun täyteen ja saa opelta hyväksymismerkinnän) ja peruskoulun ala-asteen viimeisellä luokalla oleva hiljainen tyttö, joka sanoi, että ei osaa yhtään kirjoittaa, lukea tai laskea, mutta käsiala on hyvä. Miten opettajalla riittää aikaa huomioida näitä oppilaita yksilöllisesti, kun luokkakoko on 40? Kuvassa minä kävelen pari vuotta sitten harjoittelijan kanssa tyypillisen peruskoulun pihalla.

Maunin luterilaisen seurakunnan saarnapöntöstä kuultua:

1. Nuori pastori saarnasi tekstistä 1. Kor. 9:24-27, jossa Paavali kehoittaa meitä noudattamaan itsekuria, jotta saavuttaisimme katoamattoman palkinnon. Saarnaaja kehoitti meitä moneen kertaan harjoittamaan ja vahvistamaan kovasti uskoamme, jotta se olisi vahva ja kestäisi loppuun asti, ja jotta vihollinen ei voisi käyttää meitä. Usko on se, joka meidät pelastaa. Uskoa vahvistamme lukemalla Raamattua ja rukoilemalla. Onneksi virsissä tuli myös toinen puoli pyhän teemasta ”Ansaitsematon armo” armollisesti esille.

2. Yksi seurakunnan maallikko saarnasi 2. Kor. 4: 4-10 tekstistä, aarteesta saviastioissa. Me ihmiset - seurakunnan työntekijät sekä maallikot- olemme heikkoja, jotta emme ylpeilisi sillä mitä itse olemme, vaan että ilosanoma Jeesuksesta -Hänen valonsa- voisi loistaa meidän kauttamme. Tämä oli minua hoitava sanoma. Mutta niin totta myös kaikessa vajavaisessa seurakuntien ja kirkkojen toiminnassa!

Saviastia-teksti palautti mieleeni laulun, joka on ollut kantamassa minua monessa elämänvaiheessa. Ja taas tänään: ”Olen palanen savea vain, sulta, Herrani, osani sain. Olet valmistanut minut työhösi, mua kutsuu sun laupeutesi. ... Olet kutsunut taistelemaan, sinun tahtoosi sitoutumaan. Sinun ristisi toivossa kantamaan, sinun rististäs voimani saan.”

Esirukouksiinne jätän Thuson asiakkaat ja työntekijät, Maunin luterilaisen seurakunnan seurakuntalaiset ja työntekijät sekä kaikki Botswanan evankelisluterilaisen kirkon työntekijät ja seurakunnat.

Lämpimin kesäterveisin, Venla