Matkalla Tansaniassa

Pirkko ja Eero Junkkaala kirjoittavat Tansaniasta tammikuussa 2009.

Maassa ei voi olla ilman työ- tai oleskelulupaa. Kerromme, kuinka saimme lopulta Pirkon työluvan täkäläisiltä viranomaisilta. Asia oli pantu vireille viime talvena silloisen aluekoordinaattorin Päivi Anttilan Tansanian matkan yhteydessä. Paperit kuitenkin hukkuivat jonkun täkäläisen viranomaisen laatikkoon. Tultuamme maahan prosessi käynnistettiin uudestaan. Sen valmistumiseen asti oli oltava kolmikuukautisen turistiviisumin varassa. Joulukuussa sanottiin, että paperit saadaan tammikuussa. Vuoden alkupäivinä lähdettiin hoputtelemaan asiaa hoitavaa henkilöä, koska meillä olisi oltava lupa kunnossa torstaina 15.1. lähtiessämme matkalle, jolta palaisimme vasta helmikuun puolella turistiviisumin umpeuduttua. Sanottiin, että menee vielä muutama päivä. Lähtöviikon maanantaina kuulimme, että perjantaina voisimme saada lisätietoja. Kerroimme, että se olisi liian myöhäistä. ”No, torstaina sitten,” meille vastattiin. Torstaiaamuna menimme hakemaan viisumia, mutta pyydettiin tulemaan iltapäivällä uudestaan. Menimme ja - ihme ja kumma - saimme kaikki paperit viimeisenä mahdollisena päivänä, iltapäivällä. Niin että kyllä täällä kaikki asiat järjestyvät ennemmin tai myöhemmin, varsinkin myöhemmin.

Lähdimme siis tammikuun 16. päivänä Bagamoyoon, Intian valtameren rannalle, lähelle Dar es Salaamia. Siellä pidettiin koko maan Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöiden kokous. Tuntui tärkeältä tavata kaikki työtoverimme ja olla muutama päivä yhdessä keskeustelemassa suomenkielellä, rakentumassa Raamatun sanasta ja yhteisestä rukouksesta sekä neuvottelemassa työn kysymyksistä. Yhtenä teemana oli lähetystyöntekijän identiteetin pohdinta. Meidän on sopeuduttava tansanialaiseen elämänmenoon ja opeteltava ymmärtämään mahdollisimman hyvin täkäläistä ajattelutapaa, mutta sisimmältä olemme loppuun asti suomalaisia ja saamme olla. Erilaisuutemme aiheuttaa ajoittain hankaluuksia, mutta on samalla myös voimavara ja rikkaus.

Kokouksen jälkeen hoitelimme asioitamme Dar es Salaamissa pari päivää melkoisessa kuumuudessa. Torstaina 22.1. matka jatkui pohjoiseen. Olimme sopineet, että liitämme tähän työntekijäkokousmatkaan ensimmäisen käyntimme Mwanzassa, jossa meillä molemmilla oli tehtäviä. Matkan varrella oli määrä tutustua myös Makumiran yliopistoon. Pitkien matkojen vuoksi täytyy yrittää lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla.

Yövyimme Uhuru-hotelli Moshissa ja kaupan päällisiksi saimme aamulla ihailla huoneemme ikkunasta avautuvaa huikeaa näkymää: Kilimanjaro-vuori oli edessämme koko komeudessaan. Makumirassa yliopiston rehtori otti meidät ystävällisesti vastaan ja kutsui Eeron sinne joskus luennoimaan. Poikkesimme myös Kerstin ja Erik Vikströmin kodissa ja tapasimme työtoverimme Katri Niiranen-Kilasin. Haimme Arushasta kirkon toimistosta kirjalaatikoita Mwanzaan vietäväksi. Karatussa yövyttyämme oli vuorossa matkan ”turistiosuus” eli Ngorongoron ja Serengetin kansallispuistojen läpiajo.

Olimme etukäteen jännittäneet tätä matkaosuuttamme, sillä ajoimme ensimmäistä kertaa omin nokkinemme tuon kolmesataa kilometriä pitkän autiomaataipaleen. Reitti on kuoppaista hiekkatietä. Serengetin ulosajoportille piti ehtiä ennen iltakuutta, ettei joutuisi yöpymään autossa pilkkopimeällä savannilla villieläinten seassa. Ajan pitäisi hyvin riittää, kun lähtee matkaan heti auringon noustua. Jos siis ei tule viivytyksiä… Kun olimme ajaneet noin puolet päivän matkasta, ihailleet huikeita maisemia alati vaihtuvine ilmeineen, nähneet maasaikyliä sotureineen, joukoittain apinoita, seeproja, kirahveja, erilaisia antilooppeja, strutseja, suuria haukkoja ja kotkia sekä monia muita eläimiä, tie muuttui sangen haasteelliseksi.

Olimme kyllä aiemmin havainneet kaukana edessä violetin mustan taivaan raskaine pilvineen, mutta emme olleet antaneet sen pahemmin haitata matkantekoa. Aurinkohan paistoi ja meillä oli koko ajan ihmeellistä nähtävää. Mutta nyt tien liejuinen savivelli pakotti pudottamaan ajonopeuden minimiin. Nelivedolla selvisimme pahimmista rutakoista. Olimme edellispäivänä kuulleet rankkasateiden aikaan saamista montuista ja sen aiheuttamista yllätyksellisistä uusista jokiuomista, joihin joku safariporukka oli sukeltanut syvästi. Niinpä hirvitti ajaa muutamiin vesilammikoihin, kun ei voinut olla varma, kuinka syvällä siinä kohta uidaan. Liukastelusta huolimatta pysyimme tiellä emmekä uponneet veteen, mutta aika kyllä kului uhkaavasti. Portille ehtimisestä emme olleet enää ollenkaan varmoja. Tuossa kiireessä taukojen pitäminen oli mahdotonta kuten myös mahdollisten leijonien havaitseminen, koska auto ikkunoineen oli yltä päältä kurassa. Näytimme olevan luonnonvoimien armoilla. Hiljainen rukous rauhoitti mieltämme ja tunsimme, että emme sittenkään olleet yksin tuolla taipaleella.

Onneksi loppumatkasta tien pinta muuttui hiukan kovemmaksi ja suureksi helpotukseksemme saavutimme portin vähän ennen kuutta. Melkein heti portista ulos ajettuamme saavuimme majataloon, jossa sitten yövyimme, koska oli jo pimeä, vaikka Mwanzaan olisi ollut vain kahden tunnin matka. Tässä maassa ei autoilla öiseen aikaan. Nukuttuamme yön makeasti matkasimme sitten aamupäivällä Mwanzan kaupunkiin Viktoria-järven rannalle.