Ensin syödään sitten puhutaan - ruokailu Kiinassa

Heidi Uusimäki kirjoittaa Kiinasta kesäkuussa 2009.

Kiinassa ruokailu on kaikki kaikessa. On sanonta ”ensin syödään, sitten puhutaan”. Voisin muokata sen niin, että ensin syödään, sitten syödään lisää eikä muulla niin väliä. Tapojen mukaan kuuluu, että vieraat kestitään. Niinpä olen ihmetellyt nykyistä kouluani, kun kutsua syömään ei tullut lukukauden alkaessa eikä lopun häämöttäessä. Maakuntani Jiangsun paikallinen hallitus sitten kutsui kaikki täällä työskentelevät ulkomaalaiset opettajat viikonloppuretkelle Yangchenin kaupunkiin, neljän tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen Nanjingista. Huhtikuun lopulla, klo 6.30 lauantaiaamuna lähdimme kolmen bussin voimin matkaan Nanjingista. Meitä oli Japanista, Pohjois-Amerikasta, Britanniasta, Itävallasta, Koreasta, Ukrainasta, Venäjältä, Australiasta, Saksasta – yhteensä kolmestatoista valtiosta. Vaikkakin minua kiinnostivat muut ulkomaalaiset, eniten kiinnosti ruoka. Olen sen verran jo kiinalaistunut, että uuden alueen ruoka kiinalaisten tarjoamana kuulostaa houkuttelevalta. Vaikkakin itse kokeilen uutuuksia harva se päivä, ei se ole sama kuin, jos saa paikallisten eksperttien tilaamaa ruokaa.

Neljän tunnin bussimatkan päästä koittikin buffetruokailu Yanchenin hotellissa. Ja todellakin ”ensin syötiin ja sitten syötiiin”. Puhumiset jäivät vähemmälle. Ruoan jälkeen meidät vietiin malliala-asteelle, jonka oppilaat kaikki olivat 9 keskiarvon yläpuolella. 5-luokkalaiset puhuivat parempaa englantia kuin omat, toisen vuoden yliopisto-opiskelijani. Sain yhdeltä tytöltä myös lahjaksi klassisen kiinalaisen maalauksen, joka näytti kuin kaupasta ostetulta. Siis hän oli lahjakas maalaamaan.

Koulun jälkeen vierailimme myös korealaisella KIA–autotehtaalla. Se oli vähemmän jännittävää, vaikka robotit siellä tekivätkin työtä ihmisten sijaan.

Viimeinen etappi ennen illallista oli kanaalin varteen rakennettu ”vanha kaupunki” eli kaikki rakennukset uusia, mutta vanhan mallin mukaisia. Siellä eksyin ryhmästä, kun paikalliset koululaiset alkoivat ottaa minusta kuvia, kuin myös minä lapsista. En tiedä mitä muut ryhmäläiset tekivät, mutta onneksi on kännykkä ja minut soitettiin tulemaan takaisin bussille.

Takaisin hotellilla oli pieni tauko, jonka aikana sai vaihtaa vaatteet illallista varten. Yliopistomme ulkomaalaisten asioiden sihteeri tuli hehkuttamaan minulle, että olen ainoana meidän koulun edustajana pääpöydässä, Yanchengin pormestarin vieraana. – Painetta.

Olihan pöydässä sitten opettajia muista kouluista, mutta meidän tuli koko ajan edustaa itseämme ja kouluamme, kun pormestari ja muut kaupungin herrat ja rouvat tulivat jutustelemaan. En ehtinyt koskea ruokaani. Nyt oli ”ensin puhuminen, sitten syöminen”. Toivottavasti edustin kouluamme hyvin – koitin nimittäin puhua kiinaa. Ruokailu loppui lyhyeen – näin kun jotkut kaupungin edustajista katosivat hotellin karaokehuoneisiin jatkamaan keskustelujaan. Yksityiset karaokehuoneet maksavat noin 150 € tunnilta, ja tämä maksu menee kokonaan yleisistä varoista, kun kaupungin edustajat siellä käyvät.

Seuraavana päivänä meidät vielä vietiin peurapuistoon, jossa kasvatettiin harvinaisia, Britanniasta tuotuja peuroja. Peurojen jälkeen koitti lounas, jolloin taasen istuin pormestarin pöydässä. Hän oli nyt eri pormestari, peurakaupungin. En taaskaan saanut syötyä, kun piti esiintyä valokuvissa ja kätellä herra sitä ja tätä ja nousta pöydästä ja vaihtaa nimikortteja ( joita muuten minulla ei ollut mukana, hirveä kulttuurimoka. Kiinassa aina vaihdetaan nimikortit, kun olet esitellyt itsesi).

Kun neljän tunnin bussimatkan päästä olimme takaisin kotona, menin heti koulun ravintolaan syömään. ”Ensin syödään, sitten puhutaan” on iskostunut minuun hyvin. En kaipaa enää kutsuja koulun puolesta syömään virallisiin tilaisuuksiin. Siellä ei voi kuin hymyillä kameroilla ja kätellä tuntemattomia.