Köyhät ja syrjityt eivät ole sivustakatsojia kehityksessä

suurenna kuva

Surendra Shresthan mielestä edellytys kehityksen kestävyydelle on, että ihmiset ovat itse mukana päättämässä asioistaan. Kuva Jouko Marttinen

suurenna kuva

Paikallisista tarpeista nousevan kehitystyön tuloksena monissa yhteisöissä naiset ovat ensimmäistä kertaa rohkaistuneet ilmaisemaan julkisesti ajatuksiaan sekä päässeet vaikuttamaan itseään koskeviin asioihin. Kuva Kirsti Kirjavainen

suurenna kuva

UMN on tehnyt pioneerityötä lasten, erityisesti tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi. Kuva Kirsti Kirjavainen

”Köyhät ja sosiaalisesti syrjityt ihmiset kykenevät kyllä parantamaan omia elinolosuhteitaan, kunhan heille annetaan mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. He eivät ole vain passiivisia sivustakatsojia ja avuttomia avustuskohteita kehityshankkeissa”, Surendra Shrestha sanoo.

Surendra Shrestha väitteli äskettäin tohtoriksi East-Anglian yliopistossa Englannissa aiheenaan kansalaisjärjestöjen kehitystyö Nepalissa. Hän tutki nimenomaan sitä, miten tehokkaasti kansainvälisten ja paikallisten järjestöjen työ on tavoittanut köyhät ja syrjityt väestöryhmät (Non-governmental Organisations in Development in Nepal: Reaching the Poor 1954 – 2005). Shrestha itse on työskennellyt pitkään kansainvälisen kristillisen United Mission to Nepal –järjestön (UMN) palveluksessa.

Teknologiahankkeista inhimillisten voimavarojen kehittämiseen

Minkälaisia kehitysajattelun muutoksia viiden vuosikymmenen aikana tehdyssä työssä on sitten nähtävissä?

Shresthan mukaan järjestöt toteuttivat aiemmin omia suuria hankkeita ja ohjelmiaan, joiden tavoitteena oli modernisoida yhteiskuntaa. Tuloksena oli usein niin kehittynyttä teknologiaa hyödyntäviä ratkaisuja, että köyhillä ei ollut mahdollisuutta käyttää niitä. Hankkeen hedelmistä pääsivät nauttimaan vain eliitti ja poliittiset johtajat. Ulkopuolisen rahoituksen päätyttyä koko hanke kuivui pian kokoon. Kehitys ei ollut kestävää.

Nyt järjestöt ohjaavat tukeaan enemmän suoraan ruohonjuuritasolle, yhteisöjen omille kehitysponnisteluille. Tärkeä osa tukea on auttaa yhteisöjä löytämään omat voimavaransa, ihmisten omien kykyjen kehittäminen ja heidän voimauttamisensa, kuten nykytermi kuuluu (capacity building, empowering). Shresthan mukaan tässä on kuitenkin parantamisenvaraa: osallisuudesta puhutaan paljon, mutta se ei vieläkään aina toteudu käytännössä.

”On tärkeää, että köyhät ja syrjityt ihmiset ovat itse aktiivisesti mukana kehitystyössä alusta alkaen: tarpeiden määrittelyssä, suunnittelussa, toteutuksessa ja valvonnassa. Heidän on saatava tuntea olevansa hankkeen omistajia. Tällainen alhaalta ylöspäin, ”bottom-up” –lähestymistapa on kaikkein tehokkain kestävien tuloksien saavuttamiseksi. Toiminta jatkuu sen jälkeenkin, kun varsinainen hanke on päättynyt.”

Molemminpuolista oppimista

Nepal on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus maassa on merkittävää ja kehityserot maaseudun ja pääkaupunki Kathmandun välillä suuret. Shresthan mukaan UMN on tehnyt pioneerityötä maaseudun terveydenhuolto- ja koulutuspalveluiden kehittäjänä. UMN ja sen nyttemmin omiksi paikallisjärjestöiksi itsenäistyneissä hankkeissa on painotettu myös monien syrjittyjen ryhmien, kuten naisten, vammaisten ja kastittomien aseman parantamista. Nepalin valtio on antanut UMN:lle tunnustusta maan olojen kehittämisessä.

UMN:n hankkeissakin johto on aiemmin ollut pääasiassa ulkomaisten työntekijöiden hallussa, mutta 1990-luvun alusta alkaen vastuu on siirtynyt yhä enemmän nepalityöntekijöille. Ironista on, että ulkomaalaisten johtajien on kuitenkin helpompi saada rahoitusta ja muuta tukea hankkeille. Shresthan mukaan yksi osa paikallisten yhteisöjen voimauttamista pitäisikin olla verkostoitumistaitojen parantaminen. Tärkeitä ovat yhteydet niin muihin järjestöihin kuin viranomaisiinkin. Verkostoituminen edesauttaa omalta osaltaan kehityksen kestävyyttä, kun resursseja ja tietotaitoa jaetaan, eikä olla riippuvaisia yhdestä tukilähteestä.

”Köyhyys ja koulutuksen puute ei tarkoita sitä, etteikö ihmisillä olisi resursseja omastakin takaa. Meidän on kunnioitettava ihmisten tietotaitoa ja kokemusta ja autettava heitä löytämään resurssinsa. Se on molemminpuolista oppimista ja tiedonjakamista”, Shrestha toteaa.

SLS 19.8.2008 / Kirsi Elo

Suomen Lähetysseura on toiminut Nepalissa vuodesta 1977. Sen yhteistyökumppani on UMN sekä kymmenkunta paikallista kansalaisjärjestöä. Työn painopistealueita ovat maaseudun kyläkehitystyö, koulutus, terveydenhuolto- ja sosiaalityö sekä yhteisöjen ja järjestöjen tukeminen. Lähetysseura on tukenut Shrestan opiskelua taloudellisesti.

Lue lisää Nepalista